Maataloudessa, kuten muussakin yritystoiminnassa alasta riippumatta yrityksen menestyksen avain on yrittäjä itse. Yrittäjä työskentelee usein tunteja laskematta oman yrityksensä menestyksen eteen, sekä sijoittaa yritykseensä myös rahallista pääomaa. Okei, ja ehkä myös himpun verran pankin rahoja. Miten pitkälle pääsee yksinäinen yrittäjä? En usko, että kovin pitkälle pötkitään, jos kaikki yrityksen työt yritetään tehdä väkisin itse ja varmuuden vuoksi ei edes keskustella kenenkään kanssa, jotta vältettäisiin semmoinen turha sosialisointi. Sehän vie aikaa niistä oikeista töistä, kuten lehmän lypsystä ja lannan talikoinnista! Ja vielä on riski, että kylillä puhutaan, miten sekin isäntä/emäntä vaan luuhaa kylillä koulutuksissa ja opintomatkoilla. Onhan sitä ennenkin pärjätty pelkästään maamieskoulun opeilla ja muuta ei ole tarvittu!

Uskaltaisin väittää, että yrittäjä yksinään ei pysty takaamaan yrityksensä menestystä, vaan siihen vaikuttaa lähes yhtä paljon hyvät yhteistyökumppanit ja verkostot. Ja tähän yrittäjän täytyy myös käyttää aikaa! Täytyy onnistua valitsemaan oman yrityksensä strategiaa ja menestystä tukevat kumppanit. Ei riitä, että kysyntä ja tarjonta kohtaa, vaan pitkällisessä yhteistyössä myös henkilökemioiden täytyy kohdata.

Maitotilan tärkeimpiä kumppaneita ovat luonnollisesti meijerit ja lihatalot, joille myymme tuotantomme. Seuraavana tulevatkin sitten neuvontajärjestöt, vuokranantajat, jalostusorganisaatiot, yhdistykset (Maitoyrittäjät!) ja eri liikkeiden myyjät. Tuotantopanosten hankintoja tehdessä tuntuu vähemmän pahalle luovuttaa iso osa maitotilistä kaupalle, jos myyjä on edes mukava. Yritys voi tietysti tarvittaessa vaihtaa yhteistyökumppaneita, jos se auttaa pääsemään tavoitteisiin paremmin. Joskus vaihtamalla paranee, aina ei. Parhaimpiin tuloksiin mielestäni pääsee kuitenkin pitkäjänteisellä yhteistyöllä, oli sitten kyseessä meijeri tai kylän kovin kaupparatsu.

Yhden tärkeän yhteistyökumppaniin me jätämme usein turhan pienelle huomiolle. Se on meidän omat kollegat. Kenen kanssa olisikaan parempi vertailla kokemuksia ja suunnitella tulevaa, kuin samassa veneessä olevan maidontuottajan kanssa. Enkä tarkoita nyt näitä ”meidän robotti on parempi kuin teidän robotti”- tyyppisiä keskusteluita, vaan aitoa kokemusten jakamista maidontuotannon eri osa-alueilta. Me olemme toisillemme parhaita kokemusasiantuntijoita.

Me maidontuottajat aletaan olemaan katoava luonnonvara, joten jokaisella ei enää löydy lähistöltä saman henkisiä kollegoja. Erilaisiin seminaareihin ja koulutuksiin osallistuminen on oivallinen tapa verkostoitua muiden aktiivisten ja kehittyvien tuottajien kanssa.  Usein tämä kanssa-maidontuottajien kanssa verkostoituminen tarkoittaa valitettavasti sitä kotoa poistumista, siis poistumista niiden OIKEIDEN töiden ääreltä. Se on varmasti monille alkuun ollut ihan mieltä järkyttävä kokemus. Voi vaikka tavata seminaarissa ja sen jälkeen, ehkäpä jopa tuopin ääressä muitakin maidontuottajia, joista tämä homma on oikeesti ihan kivaa. Ja näin niitä verkostoja syntyy!

Tarinoita elävästä elämästä: Meidän isäntä oli aikanaan kulkenut yläasteelle samalla linja-autolla naapurin isännän kanssa (tilojemme välimatka on vain 10 km, joten eikös kaikki 10 km:n säteellä asuvat ole naapureita?). Sitten taisikin mennä useampi vuosi ja nuoret isännyydet juttelivat pellolla Valtran 05-sarjojen vienossa pörinässä ja ilmeisesti selvisi, että molemmat ovat niin hurjia, että meinaavat panostaa maidontuotantoon! Siitä se ajatus sitten lähti ja aloitettiin rehunteko-yhteistyö kahden vanhan paalaajan ja tuubikäärijän voimin. Hommahan on lähtenyt lapasesta ja mukaan tullut iloinen emolehmä-isäntä, jolloin muodostui nykyinen kolmen tilan yhteinen ajosilppuri-ketju. Lopputulos voisi olla eri, jos nuoret isännät eivät 10 vuotta sitten olisi tuhlanneet arvokasta heinäpoutaa jutusteluun. Harva juttutuokio on yhtä arvokas kuin tuo, vaikka pidettiin taukoa niistä ”oikeista” töistä.

Kirjoittaja Hanna-Maria Mähönen on juoksenteleva lehmäfani ja Maitoyrittäjät ry:n hallituksen jäsen Maaningalta.